Realistisesta parisuhteesta ei puhuta mun mielestä tarpeeksi.
Parisuhteista puhutaan kyllä paljon, en sitä sano. Mutta usein niistä puhutaan hyvin valikoidusti. Puhutaan rakastumisesta. Perhosista vatsassa. Helpoudesta. Intohimosta. Siitä kuinka kaikki vain loksahti paikoilleen. Kuinka seksi on jatkuvaa, yhteys vahva ja yhdessä oleminen niin luonnollista, ettei edes ymmärretä miksi toisilla pareilla on vaikeuksia. Tai sitten sitä kauhistellaan, huaa eikö teillä, kyllä vaan meillä.
Ja toinen pää mitä näkee paljon, on se kun siitä vitsaillaan kuinka se nainen tai mies on vaikea, petetään ja haukutaan toista. Ja ensimmäinen neuvo on aina eroa, vaikka toinen sanoisi edelleen rakastavansa. Keskustellaan somessa, mutta ei itse puolison kanssa.
Ja erityisesti somessa tämän huomaa helposti.
Varsinkin tuoreissa suhteissa näkee välillä puhetta siitä, kuinka kaikki on niin vaivatonta. Kuinka seksi toimii aina, riitoja ei juuri tule, yhdessä oleminen on helppoa eikä oikein ymmärretä, miksi joillakin parisuhteessa seksiä on harvemmin, miksi toiset riitelevät tai miksi arki voi haastaa niin paljon. Annetaan vinkkejä pariskunnille, vaikka omaa suhdetta on takana vuosi tai vähemmän.
Mutta siinä kohtaa haluaisin sanoa yhden asian.
Elämä ehtii tehdä paljon parisuhteelle. Ja se ei tarkoita, että rakkaus olisi huonompaa. Realistinen parisuhde ei aina näytä siltä mitä some antaa meidän uskoa. Se ei oo jatkuvaa harmoniaa, loputonta intohimoa, samanlaista seksihalua tai sitä, että kaksi ihmistä on jatkuvasti samalla aaltopituudella.
Todellinen parisuhde sisältää myös väsyneitä iltoja. Stressiä. Laskuja. Huolia. Keskeytettyjä keskusteluja. Erilaisia tarpeita. Pettymyksiä. Väärinymmärryksiä. Sairautta. Kuormitusta. Lasten valvomia öitä. Työpaineita. Hormoneja. Elämänmuutoksia.
Ja KAIKKI nämä vaikuttavat myös läheisyyteen, seksuaalisuuteen, kommunikointiin ja siihen, kuinka paljon ihmisellä on kapasiteettia olla jatkuvasti parhaimmillaan parisuhteessa, panostaa siihen sata lasissa kokoajan. Enkä sano ettei siihen kuulu panostaa, tottakai kuuluu, mutta vahva parisuhde kestää myös sen, jos sen annetaan hengittää yhdessä raskaan ajan yli ilman painetta toisen huomioimisesta kokoajan.
Moni pitkässä suhteessa elävä tietää tämän. Ei siksi, että rakkaus olisi kadonnut. Vaan siksi, että rakkaus joutuu ajan myötä kasvamaan pois pelkästä tunteesta, onnesta pilvien päällä ja romanttisista illoista, kohti jotain syvempää yhteyttä.
Kohti realismia.
Kohti arkea.
Kohti valintaa.
Onhan se helppoa rakastaa sillon, kun elämä on kevyttä, aikaa on paljon, keho toimii, mieli voi hyvin, rahasta ei tarvitse stressata ja molemmilla on loputtomasti energiaa toisilleen, ei ole kuin silmiä sille yhdelle.
Mutta parisuhteen todelliset pitkäaikaiset mittarit eivät yleensä löydy niistä hetkistä. Ne antaa kauniin ja ihanan muiston sekä ponnahduslaudan mihin palata aina välillä.
Ne rakkausmittarit löytyy usein paljon vaikeammista kohdista.
Mitä tapahtuu silloin, kun toinen käy läpi vaikeaa vaihetta? Kun mielenterveys horjuu? Kun oma jaksaminen on loppu? Kun elämäntilanne vie kaiken energian? Kun läheisyys ei tunnukaan enää automaattiselta? Kun seksiä ei olekaan samalla tavalla kuin ennen? Kun huomaatte riitelevänne samoista asioista uudelleen? Kun toinen ei aina osaa rakastaa juuri sillä tavalla kuin itse tarvitsisi? Kun toinen sairastuu vakavasti tai lapsi, läheinen?
Nää ei oo automaattisesti merkkejä huonosta parisuhteesta. Ne on mun mielestä merkkejä siitä, että parisuhde elää sitä oikeaa, realistista elämää., eikä satua mistä on pakko joskus herätä.
Meidän pitäisi puhua paljon enemmän siitä: Kuinka normaalia on, että pitkässä suhteessa seksi muuttuu, vaihtelee, hiljenee välillä tai tarvitsee tietoista ylläpitämistä.
Kuinka normaalia on, etteivät kaksi ihmistä ole aina samalla tunnetasolla, samalla energialla tai ylipäätään hyvällä tuulella.
Kuinka normaalia on ottaa yhteen. Ei, jatkuva riitely tai toisen satuttaminen ei ole tervettä. Mutta erimielisyydet, turhautuminen, erilaisuus ja yhteentörmäykset kuuluvat läheisiin ihmissuhteisiin. Turvallisen ihmisen kanssa sä uskallat olla oma itsesi.
Koska parisuhde ei ole kahden täydellisen ihmisen projekti. Se on kahden ihmisen yhteinen harjoitus. Harjoitus opetella kommunikoimaan paremmin. Harjoitus opetella pyytämään anteeksi, mitä moni aikuinekin opettelee.
Harjoitus opetella ymmärtämään, ettei toinen ole oman mielen jatke. Että toinen ihminen ei ajattele, tunne tai reagoi aina samalla tavalla kuin sinä. Hän ei lue sun ajatuksia, vaan ne pitää kertoa selkeästi eikä vihjaillen.
Ja ehkä yksi realistisen rakkauden tärkeimmistä opetuksista voisi olla: Rakkaus ei ole sitä, ettei vaikeuksia ole. Rakkaus on sitä, mitä vaikeuksien keskellä tehdään.
Valitaanko puhua vai vetäytyä täysin pois?Valitaanko yrittää ymmärtää vai jäädä puolustamaan pelkästään omaa näkökulmaa? Valitaanko kasvaa yhdessä vai luovuttaa ensimmäisten säröjen kohdalla?
Koska kyllä, joskus rakkaus on todella helppoa. Mutta joskus rakkaus on myös sitä, että kaksi väsynyttä, opettelevaa ja erehtyvää ihmistä yrittää löytää toisensa uudelleen kaiken kiireen, arjen, riitojen, epävarmuuksien ja muuttuvan elämän keskellä.
Ja mun mielestä se siinä on todella kaunista. Ei täydellisen parisuhteen hakemista. Vaan kaunista katsoa mielummin sitä realistista arkea, mistä selvitään yhdessä ja valitaan jatkaa aina vaan yhdessä. Se, että nähdään toisessa muutakin kuin ne riidat, puutteet, epäonnistumiset tai ne vaiheet, jolloin kaikki ei ole ollut parhaimmillaan. Se, että opetellaan hyväksymään epätäydellisyyttä. Toisen vikoja. Ja myös niitä omia. Koska realistinen parisuhde ei oo mikään valmis paketti, missä jatkuvasti halaillaan, pussaillaan ja ollaan kuin teinit rannalla katsomassa auringonlaskua joka ilta.
Koska oikeasti kenen elämä, oli suhteessa tai ei, olisi aina seesteistä, tasapaksua ei mitään harmeja, eikä myöskään niitä super onnistumisia. En usko että kenenkään.
Se on jatkuvaa opettelua. Anteeksiantoa. Kasvamista yhdessä eri elämän vaiheissa. Rohkeutta kohdata myös ne vaikeat keskustelut ja päästä niistä yli, löytää ratkaisuja yhdessä vaikka välillä huudettaisiin.
Ja ennen kaikkea se on valinta. Rakkaus on valinta, mikä me tehdään aina uudelleen.
Eikä siks, että kaikki olisi aina helppoa ja romanttisia ruusun terälehtiä.
Vaan siksi, että se yhteinen tulevaisuus tuntuu edelleen taistelemisen arvoiselta. EIKÄ se ole kokoaikaa taistelua siis. 😅
Vaikka elämä välillä sotkee hiukset, hermot, seksielämän, kommunikoinnin ja suunnitelmat. Ehkä juuri siinä on se kauneus mitä hain takaa, että kaksi epätäydellistä ihmistä jatkaa toisensa valitsemista myös todellisen elämän keskellä.
HUH tästä tulikin pitkä teksti. 😃 Ihana jos jaksoit lukea. 😍 Tämä on se mitä tuon monesti esille perheillekkin, että täydellisyyttä ei ole oikein missään ja on normaalia, jos elämä ei näytä elokuvalta tai somelta. En tiedä ketään kenellä se oikeasti siltä näyttäisi. 😅