Moikka, mä oon Sanni. 💛
Jos mua pitäisi kuvailla lyhyesti, niin sanoisin: äiti, selviytyjä, haaveilija ja tyyppi, joka yrittää muistaa olla ottamatta elämää ihan liian vakavasti (vaikka välillä lipsuu siihenkin).

Oon rakastanut tanssia ihan pienestä asti ja sitä onkin tullut harrastettua 14 vuotta. Liike, musiikki ja se fiilis, kun saa vaan mennä, on aina ollut mulle tapa hengittää. Ehkä siitä tulee myös se mun tapa kohdata elämää: välillä askel eteen, välillä sivulle tai taakse, mutta pääasia että pysyy liikkeessä.

Rakastan lämpöä. Siis oikeesti rakastan. Aurinko = elämä. Ja sitten on talvi… no, sanotaanko että se on mulle vähän sellainen “hyyyr”-vuodenaika. Palelee, on pimeää ja jostain kumman syystä auto päättää hajota just silloin. Ei mikään mun lempikombo. 😄

Oon aina tiennyt, että haluan äidiksi. Se ei ollut mikään “ehkä joskus” -ajatus, vaan ihan selkeä osa sitä, kuka olen. Siksi olikin aika pysäyttävää kuulla, että saattaisin jäädä lapsettomaksi. Ei siksi, että lapsettomuudessa olisi mitään väärää, vaan siksi, että se rikkoi sen kuvan, jonka olin itselleni rakentanut.

Se matka ei ollut helppo. Se vei rahaa, hermoja, mielenterveyttä ja koetteli myös parisuhdetta. Mutta me käytiin se läpi yhdessä mun miehen kanssa, askel kerrallaan. Ja kaiken sen jälkeen meillä on kolme ihan uskomattoman ihanaa lasta.
Se ei tullut helposti, mutta ehkä juuri siksi osaa arvostaa sitä niin paljon.

Kun lapset oli pieniä, uppouduin ihan täysin siihen äitikuplaan. Ja rehellisesti siellä meni hetki. Mutta pikkuhiljaa aloin taas löytää itseäni sen kaiken keskeltä. Sen Sannin, joka on muutakin kuin äiti. Ja siitä alkoi uudenlainen matka: kuka mä olen nyt ja mitä mä haluan tehdä “isona”.

Oon tehnyt töitä päiväkodissa, koulussa ja lastenkodissa, ollut mukana vapaaehtoistoiminnassa urheilun parissa ja vetänyt vertaistukiryhmää. Ihmiset, kohtaamiset ja auttaminen on kulkenut mukana aina, eri muodoissa, mutta samalla sydämellä.
Ja ehkä se, mikä mua kuvaa parhaiten kaiken tämän keskellä, on se että uskon huumoriin, iloon ja siihen, että kaikki otetaan vastaan mitä elämä tuo tullessaan. Siihen, että vaikka elämä heittelee, niin nauru kantaa yllättävän pitkälle. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Saa nauraa, saa mokailla ja saa olla keskeneräinen.
Tää oon minä. Ei valmis, mutta aika valmis olemaan just tällainen. Ja tottakai välillä saa itkeä, masentaa, kirota ja huutaa. Sekin kuuluu elämään! Kuhan sieltä noustaan ylös.